Eräällä Portimon polulla

Haminan Vehkalahdella on iso metsäalue, Portimon polut, jossa on paljon merkittyjä luontoreittejä ihmisten vaellettavaksi. Ystäväni Kyllin kanssa oltiin Portimosta jo puhuttu ja eilen sitten lähdettiin pienelle vaellukselle. Pienuus oli kyllä hyvä, sillä minun nivelrikkoiset polveni eivät oikein tykkää pitkistä maastoretkistä.

Lähdettiin tuolta Salpalinjan muistomerkiltä ja kohteenamme oli kartan ylälaidassa oleva näkötorni.
Mukaan otin vain Greetan, sillä arvelin, että Saaga ei jaksa haasteellisessa maastossa, vanha koira kun on. Kylli otti koiristaan vain vanhimman, Oivan. Täytyy sanoa, että metsäpoluilla on huomattavasti helpompaa kulkea vain yhden kuin usean koiran kanssa, kun koirat pitää kuitenkin pitää hihnassa.

Yöllä oli satanut, mutta onneksi sade oli lakannut aamuksi.Sää oli pilvinen ja hiukan sumuinenkin, mutta emme kastuneet reissussa kuin korkeintaan oksien alta kulkiessa, kun pisarat tulivat niskaan.
Reitti oli varsin mäkinen ja paikoin sateen jälkeen hieman liukaskin. Sai välillä tarkkaan miettiä mihin astuu.

Lopulta viimeisen kiipeämisen jälkeen saavuttiin näkötornipaikalle. Katsoimme ansainneemme hiukan evästelyä. Koirille olin tuonut mukaan kanatikut. Greetta söi omansa heti ja Oiva kaivoi omaansa sammalikkoon ja pyöritti sitä muutenkin pitkään maassa, mutta lopulta söi sen.

Niinkuin kuvasta näkyy, pääni oli aivan läpimärkä hiestä. Hikoilen helposti ja ehkä oli vähän liikaa päälläkin. Eikä minulla ole mikään hirveän hyvä kunto, joten kiipelyt saivat sykkeen korkealle. Kylli sen sijaan ei kuulemma hikoile ja oli aivan kuin ei olisi mihinkään kiivennytkään. 

Takanani näkyy näkötorni, jonne piti kiivetä maisemia ihailemaan yksi kerrallaan. Onneksi torni oli oikein tukevatekoinen. Maisemat olivat utuisia sään takia.

                            
                                                          Siellä minä kättä heiluttelen.

 
                                                            Sitten oli Kyllin vuoro.

Lopuksi piti koiruuksista ottaa vielä maan kamaralla maiseman edessä poseja. Greetta oli aivan rento Oivan kanssa. Yhdessä ne nuuskuttelivat kaikenlaisia hajuja ja kepeästi porhalsivat eteenpäin naruissaan. 

Sitten päätettiin, että palataan samaa reittiä takaisin päin. Ihan hyvä juttu, sillä nivelrikkopolveni oli tämän tästä muistuttanut olemassa olostaan ja pitempi reitti järvien ympäri olisi voinut olla sille liikaa.

Koivikoita oli yllättävän paljon keskellä suomalaista metsää. Ne ovat kyllä viehättäviä mäntyjen ja kuusien keskellä.

Tällainen asetelma löytyi kannon päältä. 

Hyvin rauhassa saimme retkemme tehdä. Paluumatka kahdesti tuli ihmisä vastaan, muuten emme ketään tavanneet, emme ihmisiä emmekä eläimiä.  Kiva luontoretki oli kyllä.