Ansiomerkki - ja sairastuvalla jälleen

Tänään oli Kotkan Koiraystäväin Seuran syyskokous. Sain kutsun kokoukseen, sillä minulle myönnettiin Kymenläänin kennelpiirin pronssinen harrastusmerkki.  Ihan kiva, että muistetaan, vaikka kuulemma merkki olisi pitänyt antaa jo kevätkokouksessa, mutta merkkipussi oli seilannut yhdessä jos toisessakin paikassa. Koiraharrastus on kyllä elämäni suola ja sokeri.  Ajattelen niin, että kun kerran harrastaa, pitää olla myös talkoohenkeä. Siispä vedän kahta toko-ryhmää ja teen kolme kertaa vuodessa seuran lehteä omien koirien kanssa harrastamisen lisäksi. Lisäksi yritän antaa kunnollisen talkoopanoksen sekä agilityssa että tokossa. Siksi ansiomerkki lämmittääkin, sillä se osoittaa, että panostani arvostetaan.

                                                          Merkki on minusta tosi kaunis.

Hauska tuo hymyilevä koira.

Yö meni Saagan kanssa tosi rauhallisesti ja aamullakin se oli ihan normaali. Töistä tullessa se taas hikkaili ja yökkäili ja maiskutteli, muttei oksentanut eikä ollut aiemminkaan oksentanut, koska missään ei kasoja näkynyt. Kun lähdimme kentälle, se olisi vain hullun lailla syönyt maata ja heinää huonoon oloonsa. Kielsin ensin, mutta lopulta annoin sen hihnassa syödä heinää. Ajattelin, että se saisi lopultakin oksennettua ja olo helpottaisi. Ajettiin suoraan apteekkiin, josta ostin Canicur pastaa  ja Attapectin-tabletteja. Canicuria truuttasin koiran kitaan ensimmäisen annoksen. Oli kuulemma pahaa. Vaikka koira kakkaa ihan hyvin, hiukan löysää tuotosta, muttei mitään löröä, mietin, onko jotain vierasta kamaa mahassa. Saaga tällä viikolla oli napannut tiskialtaasta roskapussin, joka sisälsi pääasiassa paperituotteita ja jotain makkaran muovikuoria. Mietin, josko sen mahassa jyllää jotain sellaista, joka ei lähde eteenpäin. Joskus olin hommannut tankoparsaa, joka kuulemma on hyvää, jos epäilee, että koira on syönyt jotain terävää. Parsa kuulemma jotenkin sitoo sellaista. Tarjosin parsaa Saagalle, mutta rouva ylenkatsoi antimiani. Kuppi jäi kylppäriin, jossa Friida kävi popsimassa parsat parempiin suihin. Saaga oli rauhallinen, muttei kivulias. Yhtäkkiä se patjalla katsoi minua, sanoi korkealla äänellä VUH ja alkoi hössöttää ja vaatia rapsutuksia. Ehkä lääkitys puri ja olo helpottui. Mentiin ulos ja Saaga teki piiiitkät pissat. Kyllä se edelleen vähän yritti heiniä popsia. Ruoka maittoi kotona, myös tankoparsan jämät purkista. Nyt illalla vielä annoin toisen annoksen Canicuria ja huomenna aion jatkaa kuuria. 

Ehkä myös soitan eläinlääkäriin, jos saan sellaisen kiinni. Lähinnä mietin, tarvitseeko Saaga jotain vahvempaa lääkitystä, sillä viikonloppu on tulossa ja apu voi olla kaukanakin, jos se alkaa oikein kipuilla. Tällä hetkellä se vaikuttaa oikein hyvältä, mutta tiedä näistä koiran mahoista. Tarttuvaa tämä tuskin on, toivottavasti. Katsotaan, miten homma etenee.