Näin vuoden vaihtuessa ehkä on syytä pohtia menneen vuoden saldoa, vaikken nyt niin tarkkaan muistakaan, olenko yleensä tehnty jonkinlaista välitilinpäätöstä ennen. Mutta samalla kun lataan koneelle kuvia ja videoita kännykästäni, voin pohdiskella asiaa kirjallisestikin.
Vuoden ehdottomasti paras asia oli Mollyn tulo taloon. Se ei ollut alunperin suunnitelmissa, mutta kun kuulin, että Kitty oli tiineenä, niin alkoi ajatus houkuttaa. Vielä ehtisin yhden pennun kasvattaa, ennenkuin ikä ja terveys alkavat olla esteenä minkäänlaiselle pentuelämälle. Ja varsinkin kun Greetta on ollut niin haasteellinen kuin se on, ajattelin, että ehkä saisin vähän erilaisen koiran, ehkä vähän reippaamman ja rohkeamman. Koska löwchen oli rotuna varsin vieras, eikä jalostustietojärjestelmäkään kauheasti tarjonnut mainintoja harrastamisesta löwchenin kanssa, päätin luottaa siihen intuitioon, että Kitty on mainio koira. No, ihan niin kipakkaa en tainnut saada - onneksi, mutta olen havainnut, että Mollyssa on potentiaalia, kunhan jaksan ahkerasti tehdä sen kanssa hommia. Ja se on niin suloinen ja hellyyttävän ihana pikkutyttö, että sydämeni on aivan menetetty sille, tuli harrastuksista mitä tuli.
Vuoden ehdottomasti kovin paikka oli Saagan lähtö. Vaikka se oli tiedossa, että koira on vanha ja sillä on vaivansa ja vaikka päästiin 14 vuoden rajapyykin yli ja vaikka jo ennen juhannusta tiesin, että juhannuksen jälkeen on aika, niin kyllä se koville otti. Ihan kamalan kipeää teki. Saagalle ratkaisu oli reilu. Se kulki vielä omilla jaloillaan, ruoka maittoi ja häntäkin heilui, mutta kun se selvästi kuuli ja näki yhä huonommin ja inhosi eläinlääkärin verokokeita, päätin, että on parempi lähteä vielä, kun on hyviä päiviä. Edelleen itkettää, kun tätä kirjoitan. Saaga oli ihana koira ja muisto elää ikuisesti. Olen tosi onnellinen, että Molly oppi tutustumaan Saagaan ja näki, miten kilttejä isot koirat ovat. Greetta leikkii, kun sitä leikittää ja omilla ehdoillaan, mutta onneksi sentään leikkii Mollyn kanssa jonkin verran. Molly on onneksi sen verran omaehtoinen, että jos Greetta ei leiki, se alkaa touhuta omia leikkejään.
Greetan kanssa meillä menee vaihdellen. Se on suloinen, erittäin oppivainen ja nöyräkin, mutta lenkeillä mennään koko ajan kytäten ympäristöä. Niin se kuin nykyään myös minä. Se on valmiina reagoimaan kaikkeen ja minä valmiina vaihtamaan suuntaa tai tekemään jotain muuta estääkseni rähinän. Kun on paljon koiria, se menee ihan hipihiljaa, mutta kun tulee vastaan yksi koira tai kaksi, niin tilanne on sen päässä valmis. En osaa sanoa, tekeekö pentu vielä lisämaustetta tähän. Erityisen herkillä se on kotikulmilla ja suorastaan raivoaa, kun näkee meidän talon kiltit koirat pihassa. Jossain Katariinan meripuistossa kauempana liikkuvat koirat saavat olla rauhassa, kun olen ajoissa kertomassa, ettei ole syytä reagoida. Mutta tosi rasittavia ovat lenkit. Käytänkin iltaisin koirat eri aikaan iltahädillä, sillä ilta ja pimeä on Greetalle erityisen herkkää aikaa ja se kyllä saa Mollynkin reagoimaan, jos alkaa puhahdella. Kun omat portugeesikoirat ovat aina osanneet käyttäytyä ulkona, niin itseä hävettää, kun tämä yksi on ihan mahdoton välillä. Epäonnistunut kouluttaja-olo.
Treeneissä on edelleen ongelmana ääni. Tosin rally-treeneissä on parannusta tapahtunut aika paljonkin. Mutta onko sama edistys kisassa, sen näkee siten. Tokossa ääntä tulee irtoamisissa. Greetta on hyvä toko-koira, mutta ääni on oikein nou nou. Siispä ei ole mitään tietoa, pystytäänkö me osallistumaan koskaan evl-luokkaan. Jatketaan harjoituksia.
Marjutin kanssa agsa vähän notkahti, kun yhtäkkiä Greettaa alkoi kaikki ulkopuolinen taas jännittää ja se hiljensi vauhtia. Mutta viime aikoina on taas ollut hyvä meininki. Siellä se saa pitää meteliä, vaikka onneksi ei olekaan koko ajan äänessä. Mutta ääni tuo kierroksia tekemiseen ja reippautta. Greetta-rukan suurin ongelma on sen oman pään heiveröisyys. Jos jostain löytäisi taikanapin, josta painaa ja saisi koiran mieleen jämäkkyyttä, niin olisi se upeaa. Marjut on kyllä loistava ohjaaja, joten Greetan olisi helppo mennä hänen ohjauksessaan vaikka kuinka hienosti.
Kolme koronarokotusta sain vuoden aikana sekä influenssarokotuksenkin loppuvuodesta. Olen ollut varsin varovainen ja onneksi ei tarvitse enää olla työelämässä ihmisjoukoissa, vaan voi valita, kenen kanssa tapaa ja milloin. Olenkin ollut varsin terve, mitä nyt selkä on juilinut ja sitä on hierottu. Mutta olisi kyllä ihanaa, jos tämä pandemia vihdoin alkaisi hellittää ja elämä normalisoituisi entiselleen. Vähän huonolta näyttää kyllä.
Pidän Elina Salmisen runoista.
Tässä yksi tämän postauksen saatesanoiksi:
"Jokaisessa lopussa
piilee alun siemen.
Jokaisessa pisteessä
seuraavan luvun
suuri kirjain.
Jokaisesta surusta
löytyy toivon hipaisu
pelkkä aavistus vain.
Mutta kuitenkin niin paljon,
että sen varaan
voi laskea kaiken."
Iloa ja valoa vuoteen 2022 kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti