Eräällä Portimon polulla

Haminan Vehkalahdella on iso metsäalue, Portimon polut, jossa on paljon merkittyjä luontoreittejä ihmisten vaellettavaksi. Ystäväni Kyllin kanssa oltiin Portimosta jo puhuttu ja eilen sitten lähdettiin pienelle vaellukselle. Pienuus oli kyllä hyvä, sillä minun nivelrikkoiset polveni eivät oikein tykkää pitkistä maastoretkistä.

Lähdettiin tuolta Salpalinjan muistomerkiltä ja kohteenamme oli kartan ylälaidassa oleva näkötorni.
Mukaan otin vain Greetan, sillä arvelin, että Saaga ei jaksa haasteellisessa maastossa, vanha koira kun on. Kylli otti koiristaan vain vanhimman, Oivan. Täytyy sanoa, että metsäpoluilla on huomattavasti helpompaa kulkea vain yhden kuin usean koiran kanssa, kun koirat pitää kuitenkin pitää hihnassa.

Yöllä oli satanut, mutta onneksi sade oli lakannut aamuksi.Sää oli pilvinen ja hiukan sumuinenkin, mutta emme kastuneet reissussa kuin korkeintaan oksien alta kulkiessa, kun pisarat tulivat niskaan.
Reitti oli varsin mäkinen ja paikoin sateen jälkeen hieman liukaskin. Sai välillä tarkkaan miettiä mihin astuu.

Lopulta viimeisen kiipeämisen jälkeen saavuttiin näkötornipaikalle. Katsoimme ansainneemme hiukan evästelyä. Koirille olin tuonut mukaan kanatikut. Greetta söi omansa heti ja Oiva kaivoi omaansa sammalikkoon ja pyöritti sitä muutenkin pitkään maassa, mutta lopulta söi sen.

Niinkuin kuvasta näkyy, pääni oli aivan läpimärkä hiestä. Hikoilen helposti ja ehkä oli vähän liikaa päälläkin. Eikä minulla ole mikään hirveän hyvä kunto, joten kiipelyt saivat sykkeen korkealle. Kylli sen sijaan ei kuulemma hikoile ja oli aivan kuin ei olisi mihinkään kiivennytkään. 

Takanani näkyy näkötorni, jonne piti kiivetä maisemia ihailemaan yksi kerrallaan. Onneksi torni oli oikein tukevatekoinen. Maisemat olivat utuisia sään takia.

                            
                                                          Siellä minä kättä heiluttelen.

 
                                                            Sitten oli Kyllin vuoro.

Lopuksi piti koiruuksista ottaa vielä maan kamaralla maiseman edessä poseja. Greetta oli aivan rento Oivan kanssa. Yhdessä ne nuuskuttelivat kaikenlaisia hajuja ja kepeästi porhalsivat eteenpäin naruissaan. 

Sitten päätettiin, että palataan samaa reittiä takaisin päin. Ihan hyvä juttu, sillä nivelrikkopolveni oli tämän tästä muistuttanut olemassa olostaan ja pitempi reitti järvien ympäri olisi voinut olla sille liikaa.

Koivikoita oli yllättävän paljon keskellä suomalaista metsää. Ne ovat kyllä viehättäviä mäntyjen ja kuusien keskellä.

Tällainen asetelma löytyi kannon päältä. 

Hyvin rauhassa saimme retkemme tehdä. Paluumatka kahdesti tuli ihmisä vastaan, muuten emme ketään tavanneet, emme ihmisiä emmekä eläimiä.  Kiva luontoretki oli kyllä.

Oi ihana toukokuu

Johan tässä aikaa taas hupsahti viime päivityksestä.
Kotielo on ollut hiljaisen sorttista, mutta kyllä ollaan vähän treenailtukin. Greetta on jo kaksi kertaa päässyt Strömforsiin agsaamaan Marjutin kanssa. Ekalla kerralla minun oli pysyteltävä poissa, kun Greetta oli koko ajan tulossa luokseni. Toisella kerralla ei ollut minusta enää mitään väliä. Ihanaa!
Pikkukoira oli onnesta aivan pähkinöinä.

Aloitetellaan muistelu Greetasta muutenkin. Nimittäin sille tuli suuhun patti.

Etuhampaiden takana kitalaessa oli tuollaisen nestemäisen näköinen möykky. Älysin yleensäkin katsoa sen suuta tarkemmin, kun Greetta yhtenä päivänä kieltäytyi hakemasta palloa ollenkaan, vaikka selvästi mieli teki. Ja tuo oli syy. Tietenkin tämän huomasin viikonloppulauantaina. Aloin tsekata eläinlääkäreitä ja huomasin, että Porvoon Avecissa on nettivaraus ja sinne sitten klikkasin maanantaille käynnin, sillä mietin, että jos patti pitää poistaa, niin Avecissa on hyvät kirurgit.  Kun maanantai koitti, mentiin lääkäriin ja kas, patti oli hävinnyt, varmaankin puhjennut. Eli ei hätää. Hampaat tsekattiin. Kaikki oli ok, hiukan takahampaissa hammaskiveä, muttei hälyyttävästi. Lähdettiin kotiin 80 euroa köyhempinä ja ihan hyvillä mielin kuitenkin, kun olin jo vilkkaassa mielikuvituksessani miettiä vaikka mitä.  Greetta on ollut koko elämänsä hyvin terve tapaus. Jatkukoon tilanne samanlaisena tästä eteenpäinkin.

Agsan lisäksi ollaan käyty Strömssissä sekä tokoilemassa että rallytokoilemassa eri kavereiden kanssa.

 Tällä reissulla olivat mukana auspait Pele ja Max sekä entinen hoitotyttö schape Nelli.

Ystäväni Kristiinan kanssa lähdimme vapun alla retkelle Haminan Rampsinkariin valokuvasuunnistukselle. Suunnistus ei järin haastava ollut ja Rampsinkarikin hyvin pieni paikka, mutta oli kiva jutella kuulumisia ja ihailla Haminan suurlippua siitä suunnasta. Hanhenpaskaa oli rittämiin.

                                         Mukana menossa Manu, Elmo, Greetta ja Saaga.

Pelle Miljoona on Haminasta kotoisin ja hän on saanut oman hauskan patsaan Rampsinkari rantaan. Senkin takia piti kuva ottaa, että olemme olleet samaan aikaan opiskelemassa Savonlinnan opettajakoulutuslaitoksessa, hän kaksi vuosikurssia ylemänä - ja Pelle oli aivan yhtä persoonallinen tyyppi silloinkin kuin nykyään.

Vappua vietettiin hyvin rauhallisesti kotosalla. Saaga sai olla meidän Manta, joka lakitettiin. Hän oli todella kiitollinen roolistaan, eikä lakki kauan päässä pysynyt. Olkoon tämä kosto siitä, että se yksivuotiaana tuunasi minun oman ylioppilaslakkini käyttökelvottomaan kuntoon. Kuvan lakki on äitini oma vuodelta 1949. Äitiä olisi hymyilyttänyt tämä kuva, jos olisi elossa sitä katsomassa.
Vappuaattona ei ollut kummoinen sää, mutta vappupäivänä oli jo nätimpää, joten lähdettiin pienellä porukalla taas tekemään vähän rallya. Se on kyllä niin paljon hauskempaa yhdessä.

2.5 olikin sitten oikein kevätaurinkoinen päivä, joten lähdettiin tyttöjen kanssa katsomaan, joko Sapokan vesipuistossa kukkii. Ja olihan siellä jo jotain nähtävissä.

                        Tuo musta kuvio ison kiven kyljessä on oksan varjo. Aika upean näköinen.

 Nämä tyypit ovat tässä oikein kyllästyneen näköisiä poseeraajia. Eräs nainen kulki ohi ja ihaili, miten hienosti nämä osaavat istua ja odottaa. Juu, osaa ne, kun niistä on koko niiden ikä tämän tästä kuvia otettu. Mutta iloisia ilmeitä on välillä vaikea saada. Luonnostaan totista sakkia nuo koirat.

 Sen verran tällä pikku otuksella oli namit mielessä, että ihan omaehtoisesti livahti kukan viereen seisomaan siltä ja varalta, että namia heruisi. Hassu ilme.

                       Sapokan vesiputous on varsin vastikään pistetty talven jälkeen käyntiin.

                                          Suloinen pikku poseeraaja.

Tästä tuli tosi kaunis kuva. Saagan uusi mantteli sopii väreiltään sinisiin kukkiin ja koirilla on kauniit ilmeet.

                              
                                        Melkein sydämen muotoinen kivi kukkien ympäröimänä.

                                Tämäkin kuva Greetasta onnistui oikein hienosti.

                            
                                Aurinko häikäisee silmät viiruksi. Ja Saagalla on kuuma.

     Monissa Kotkan puistoissa ja muissakin paikoissa on tällaisia oiken näköisiä eläinpatsaita.
     Pitäisi ottaa selvää, kuka on näiden tekijä ja kulkea muissakin puistoissa katsomassa, mitä löytyy.
     Jatkoa.  Tieto löytyi. Puistoon on sijoitettu toistakymmentä kuvanveistäjä Hannele Kylänpään       
     pronssista eläinhahmoa.

              Tämä on shakkipöytä. Valkoiset tuolit on molemmilla puolilla. Jos osaisin shakkia pelata,
              voisi olla hauska tulla tuohon pelaamaan matsi.

Tänään tehtiin Kyllin kanssa retki Portimon eräälle polulle, mutta päivitetään siitä huomenna.
Ja shelttipentuakin on tullut kuvattua. Siitäkin mahdollisesti huomenna.