Tänään oli SE päivä.
Viime sunnuntaina Friidan syömistä seurattuani päätin, että on syytä varata aika Friidan nukuttamiselle. Sen verran sitä inhotti syödä aamuruokaa. Iltaruoka meni alas paljon paremmin ja herkut myös. Lisäksi olin lukenut Suomi24-sivustoa kohtaa Maksasyöpä ja päivitellyt, miten pitkälle ihmiset antavat koiran huonota eivätkä päästä pois. Niin ei saanut Friidalle tapahtua. Ei ikinä. Menin työpäivän jälkeen suoraan Oiwalliseen eläinklinikkaan ja kyynelehtien varasin ajan torstaille. Siitä alkoikin piinaviikko, johon sisältyi minun osaltani paljon itkua ja murhetta. Friida eli ihan normaalia koiran elämää ja söikin ihan kivasti. Mutta koska tiesin, että on vain ajan kysymys, milloin koira ensin närkkii ruokaa, sitten alkaa oksentaa, sitten alkaa kouristella jne. niin päätös oli vakaa.
Viimeisenä iltana neiti Friida saapui sänkyyn lammasta kantaen. Hän oli ylen ylpeä itsestään.
Aamulenkillä löytyi kaikenlaisia mielenkiintoisia hajuja.
Kun tulin töistä kotiin, minua seurasi kaveri ihan vessaan asti.
Puoli kahden maissa lähdettiin Friidan kanssa viimeiselle matkalle. Käytiin ottamassa muutama kuva Jokipuistossa. Kiva. Satoi vettä JA rakeita.
Nämä olivat ihan viimeiset kuvat elävästä Friidasta.
Sitten lähdettiin kohti Oiwallista eläinklinikkaa. Friida meni häntä heiluen sisään. Matkalla se jo lauleli, miten kivaan paikkaan ollaan varmaan menossa. Se tervehti iloissaan Marika-lääkärin. Päästiin heti hiljaiseen rauhalliseen huoneeseen. Levitin ostamani fleecepeiton lattialle ja Friida kävi siihen makaamaan. Marika tuli laittamaan ensimmäisen nukutusaineen. Friidan elimistö oli jo niin väsynyt, että se kuukahti uneen todella nopeasti. Silittelin sitä ja kerroin, miten se on ollut maailma paras Friida, ihana koira, hyvä koira, rakas koira...ja kyynelehdin kertoessani. Meillä oli hyvä rauhallinen hetki ihan keskenämme siellä tyhjässä huoneessa. Kukaan ei meitä häirinnyt. Sitten saapui Marika-lääkäri. Hän laittoi Friidalle lisää unilääkettä - ja aina vain lisää unilääkettä. Juttelimme siinä rauhassa niitä näitä ja jossain vaiheessa, huomaamatta, Friidan hengitys loppui. Se lähti lempeästi, kivuitta, rauhassa....Hyvä kuolema. Sain lääkäriltä varmistuksen, miten oikein olin tehnyt ja miten kamalilta jutuilta olin Friidan säästänyt. Nyytti lattialla peittojen sisällä oli surullinen näky silti.
Kannoimme Friidan yhdessä autoon. Marika oli puolestani soittanut paikalliseen eläinkrematorioon, jonne vein Friidan peittonsa sisällä. Sinne se jäi lavetille. Kuulemma ensi viikon alussa Friidan tuhkan voi noutaa. Niin päättyi liian aikaisin Friida-rakkaan elämä. Paska maksasyöpä!
Liikutti kotona, kun luin, mitä luki eläinlääkärin maksukuitissa. On Marika kyllä upea lääkäri.
Kun tulin kotiin, Greetta haisteli minut, mutta Saaga se vasta haistelikin. Se haisteli takin ja kengät ja sukat ja housun lahkeet. Ja uudestaan alusta. Sitten se pysähtyi ja tuijotti minua. Katseesta luin: - Mitä sinä olet mennyt tekemään??? Minun tyttäreni!!! Se tiesi täsmälleen, mitä oli tapahtunut. Tiesi se varmaan, ja Greetta myös, että Friida oli sairas. Mutta se tiesi senkin, että Friida oli kuollut.
Hetken huokaistuani lähdimme metsälenkille. Sen jälkeen ei enää haisteltu.
Nyt heitä on sitten kaksi.
Voi, että miten kyyneleet vaan valuu. Olen Jaana niin pahoillani! Ja voin sanoa, että todella tiedän miltä tuo tuntuu. Ricon syöpädiagnoosista on jo 5,5 vuotta ja edelleen sitä muistellaan. Ja muistan myös senkin kun pääsin sinun kanssa pientä Friidaa pentuekavereineen tapaamaan, olisivatko olleet 5 viikkoisia silloin. Ihailen sinun voimaa ja viisautta olla se paras omistaja sinun rakkaille ja elämänkumppaneille. Toivon, että minussa olisi edes pisara sitä samaa sitten kun siihen on tarve. Kovasti voimia! <3
VastaaPoistaKiitos Johanna. Vaikka on haikea olo ja kova ikävä Friidaa, olen vissiin surrut ja itkenyt niin paljon etukäteen, että nyt kun kaikki on ohi, olo on hyvin tyhjä eikä juurikaan itketä. On kovaa olla elämän ja kuoleman määrääjä, mutta koiralle se on onni, varsinkin kun päästää sen pois mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään itseään ajattelematta. Parasta kaverille. Mutta ikinä en unohda Friidaa, en Assia, en Elsaa, en Nestoria, en Vikiä enkä Roopea ja poismenneet koirakaveritkin muistan, Ricon myös. Tassunjälkiä sydämessä siis riittää. Nyt jo olen alkanut surra Saagaa, koska se on jo kohta 11 vuotta ja sillä on loppuelämän sairaus. Toivon hartaasti, että sen kanssa yhteistä aikaa on vielä vuosia.
VastaaPoistaTäälläkin kyyneleet valuvat. Teit oikean päätöksen ja onneksi tiedät itsekin sen. Viime vuosien aikana sun koiristasi ovat tulleet osa mun laumaani ja nyt on yksi poissa. Tiedän et seuraavilla yhteisillä lenkeillämme tulen miettimään missä Friida on. Ehkä mun koirat myös miettivät. Mut Friida on nyt siellä missä sillä ei oo minkäänlaisia kipuja. Paska syöpä vei maailmaan ihanimman Friidan vaikka hän välillä kurmutti sekä Tovaa että Fiollaa. Friidan poismeno koskettaa syvältä sillä tiedän et joskus munkin on tehtävä se päätös mitä ei mitenkään voi perua.
VastaaPoistaOlen niin pahoillani Jaana. Itkien luin, kuinka hienosti kirjoitit Friida viimeisestä päivästä. Ei tähän koskaan totu.
VastaaPoistaKiitos <3 Ei totu ei. Mutta niin suuri suru ja murhe oli Friidan lähtöä odotellessa, että kun se sitten tapahtui, olen ollut paljon levollisempi. Henkisesti ja fyysisesti uupunut, mutta paljon tyynempi kuin odotin. Ehkä tieto siitä, että olin ajoissa ja koska Friidan kuolema oli niin kaunis, ovat helpottaneet oloa enemmän kuin luulinkaan.
VastaaPoista